1. Aurinko nousee, on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä,
kohdata ystävä kallehin.
:,: Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas ja
varjoisat veet, niin varjoisat veet :,:
2. Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa…
1. Syyskuiset päivät ne mieleeni jäivät, kun
tuuli hiljaa tuuti viljaa.
Muistathan silloin, kun syyskuisin illoin loi
lehdet tultaan öiden kultaan.
Marraskuun harmaan pois unhoitan varmaan, kun
muistojen syyskuu mua päivään kutsuu.
Kaukana kuljen, sen syömmeeni suljen, se palaa, palaa.
2. Talvisen tuulen nyt vinkuvan kuulen,
mut syyskuun puiston – ennen muiston,
syömmeeni suljin, kun kauas mä kuljin.
Pian päivät vaihtuu, tuuleen haihtuu.
Syyskuiseen aikaan, sen hehkuvaan taikaan,
mä saavun jälleen sun luokses onneen.
Kaukana kuljen , sun syömmeeni suljen, mä palaan, palaan.
1. Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien,
tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen:
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen
2. Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.
Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.
:,:Sininen on taivas…:,:
1. Bretagnen provinceen rypäleitä poimimaan,
päätin vain lähteä kuvioita muuttamaan.
Hedelmät kypsyivät aina kesän kuumimpaan aikaan,
ja niitä me poimittiin, me kolme: mä, Michelle ja Jean.
Aurinko suuteli meitä, André, kun kuljettiin
hiekkateitä, André.
Sun nimes kirjoitin santaan, André. Sen pyyhki tuulet,
vielä musta kuulet
2. Vehreiden köynnösten alla hänet huomasin.
Hän riisui mua katseellaan, jota hieman pakoilin.
Kaukana laaksoissa linnat henki mennyttä aikaa.
Hän katseellaan kuumeen loi, niin haikeesti haitari soi.
:,: Aurinko suuteli meitä…:,:
1. On ihanaa, kun aurinkoinen paistaa
ja jälkeen myrskysään, taas hymyileepi.
Kun ilma raitis jälleen henkäileepi,
on ihanaa, kun aurinkoinen paistaa.
Vaan mulle loisteen kirkkaimman luo, ja
sulopaisteen hellemmän suo.
Se aurinkoinen armas oot sinä vain, mun armahain.
2. On ihanaa, kun aurinkoinen nousee
ja aamu kultainen taas ruskon näyttää.
Kun valo maailman kultahohtein täyttää,
on ihanaa, kun aurinkoinen nousee.
Vaan mulle loisteen kirkkaimman luo…
Kun maahan oon nyt lyöty, kuinka voisin,
mä löytää tien, en viittojakaan nää.
Nyt maailmalta valmis kotiin oisin.
Sä vihdoin tuu ja ainiaaksi jää.
Kuin taivaisiin sä nostat mua nyt jälleen,
kuin taivaisiin taas päälle vuoren sen.
Elää voin, kun kanssasi näin kuljen.
Kun taivaisiin sun vierelläs mä meen.
Kuin taivaisiin sä nostat mua nyt jälleen,
kuin taivaisiin taas päälle vuoren sen.
Elää voin, kun kanssasi näin kuljen.
Kuin taivaisiin sun vierelläs mä meen.
Kuin taivaisiin sä nostat mua nyt jälleen,
kuin taivaisiin taas päälle vuoren sen.
Elää voin, kun kanssasi näin kuljen.
Kuin taivaisiin sun vierelläs mä meen.
( / Kuin taivaisiin sun vierelläs mä meen)
Kirja neljän kuninkaan, neljän kuninkaan.
Kirja neljän kuninkaan on Raamattuni mun.
(Lauletaan tarinan lomaan johtajan näytöillä)
Etsien käy lapsonen maan,
tokkopa koskaan juurtua saan.
Lintunenkin muuttaessaan,
pesäpuun löytää vain vaistollaan.
Mutta etsien käy lapsonen maan,
haikeus mielen kotina vaan.
Siivetön oon, etsiä saan,
rauhaa en löydä kai milloinkaan.
Katson sineen taivaan, tähti kirkkain, sua.
Taas mä pyynnöin vaivaan: ohjaa kotiin mua.
Katson sineen taivaan, tähti kirkkain, sua.
Taas mä pyynnöin vaivaan:
ohjaa kotiin mua. Ohjaa mua.
(välisoitto 2 tahtia)
Etsien käy lapsonen maan,
peittäen turhaan kaipaustaan.
Toiveenikin, päivien työn,
mennessään ilta vie syliin yön.
Etsien käy lapsonen maan,
lohtua iltaan raukenevaan.
Tähti sä yön, loisteesi suo,
eksyneen viitaksi hohtees luo.
:,: Katson sineen taivaan, tähti kirkkain , sua.
Taas mä pyynnöin vaivaan: ohjaa kotiin mua.:,:
1. On keskellä meren selkää, luoto armoilla aallokon.
Sinne lintukin pesiä pelkää, tyrsky lyö yli kallion.
Miten sattuikaan sinne juurtumaan,
yksinäinen saarnipuu, paikkaan sellaiseen johon
kyennyt ei elollinen mikään muu.
Miten sattuikaan sinne juurtumaan,
yksinäinen saarnipuu (välisoitto 3 tahtia).
Yksinäinen saarnipuu.
2. Vaan jostakin tuuli tuonut, saarnen siemenen sinne on.
Miksi luoto lie oikkunsa luonut, päälle laakean kallion?
Se on kasvumaa, johon istuttaa, ihminen ei mitään vois.
Kukaan siksi ei arvaa kitkemäänkään,
mennä sieltä mitään pois.
(välisoitto 7 tahtia)
3. Kun siemenen tuuli kantoi, otti pienen, mut vahvimman.
Kasvupaikan tuon karuimman antoi,
koska puun uskoi juurtuvan.
Luojan tehtävää täyttää tärkeimpää, yksinäinen saarnipuu.
Oottaa hetkeä jolloin rantalehdot kuolemasta havahtuu.
Kunhan luodon luo tuuli tiedon tuo, täyttymys tää tapahtuu:
Silloin matkaan sen antaa siemenen,
tuo yksinäinen saarnipuu.
Meri jäljet lyö luotoon, vaot kallioon ne aalto tehnyt on.
Myös myrskysää tarttuu Maijan muotoon,
ja Jannen silmiin leudot tuulet kiinni jää.
Meren ankara työ heihin merkkinsä lyö,
heihin merkkinsä lyö.
Oppii luodolla kielen, sanat liikaa ois, ja joutaa lauseet pois.
Voi aavistaa vaimo toisen mielen, hän tuntee tuulen,
joka miehen matkaan saa. Katsoo hän lähtijää,
vielä tyyni on sää, vielä tyyni on sää.
(välisoitto 2 tahtia)
Kun saapuu saaliineen hän,
on kuin mies naistaan tuntisi enemmän.
Rannalle suurimmat siioistaan tuo huutaen:
”Eivät ne karkaa, suomusta nuo!”
Katsetta arkaa vaimoon hän luo,
karkeaa sarkaa kosketellen,
kertoo mies terveiset myrskyjen.
Niin jatkuu tuo yhteinen työ,
taas kunnes saapuu tyynenä kesä yö.
Yhdestä katseesta mies ymmärtää vaimoaan:
kuinka hän pelkää, myrskyävää pohjoista selkää,
yksin kun jää.
”Siis tyynnytelkää huomisen veet, haltiat”,
mies pyyhkii kyyneleet.
Oppii luodolla kielen, puhe turhaa on ja lause tarpeeton.
Mies aavistaa liikkeet herkän mielen, kun nousee aamu,
joka miehen matkaan saa.
Katse saattamaan jää,
vielä tyyni on sää,
vielä tyyni on sää.
1. Punaset posket syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Huulillasi hehkuu kesän muistot.
Punaset posket syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Kappale kauneinta Suomea.
Raikas muisto on satehen, tumman pilvisen ukkosen,
maahan sortuvan teltan ja kesän kuuman huuman.
Muistan vielä mä suudelman, naurun onnesta kertovan,
lempeän tuulen ja herkän hiljaisuuden.
(välisoitto 11 tahtia)
2. Punaset posket syksy yö, koleat laineet rantaan lyö.
Ympärillä metsälinnun äänet.
Punaset posket syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Kappale kauneinta Suomea.
Saanhan vielä mä suukkosen, unhoita sua koskaan en.
Mulle annoit sä lemmen ja kesän kuuman huuman.
Vienyt syksy on kukkasen, mennyt aika on lämpöinen.
Huominen kukkaset uudet jälleen tuonee.
(välisoitto 11 tahtia)
3. Punaset posket syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Huulillasi hehkuu kesän muistot.
Punaset posket syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Kappale kauneinta Suomea.
Punaset posket, syksy yö, siniset silmät kaiken lyö.
Kappale kauneinta Suomea.
1. Lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain, kohdata sain.
Siksi kai aika tuo onnellinen säilyykin muistelmissain.
Ei kultainen nuoruus jää unholaan, vaan muistoissain
jälleen sen luoksein saan.
(välisoitto 17 tahtia)
2. Päivinä nuoruuden onnellisen, kohdata sain, rakkahimpain.
Hetkeä tuota ma unhoita en, muistoissain säilyy se ain!
:,: Ei kultainen nuoruus jää unholaan, vaan muistoissain
jälleen sen luoksein saan. :,:
1. Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys.
Vaan hongat huokaillessaan, suojaavat kukkia maan.
Hongiston suojaan on, jäänehet pienoiset,
metsäorvokit nuo, syksy unhoitti laasta pois.
:,:Yksinäin, allapäin saavun kukkien luo, poimin ne armaallein.
Anteeksi saan, tien onnelaan, tunnen taas löytänein.:,:
2. Niin kesä saapuu jo uus, kukkien uus ihanuus.
Metsässä puut vihannoi, sunnuntain hääkellot soi.
Vierelläin, ohjaan näin kirkkohon morsion.
Metsäkukkia on hällä morsiuskimpussaan.
:,:Hymyillen, tietäen katseet yhtyvät nyt.
Vain me tunnemme sen: On matkan pää,
liitomme tää, syy metsäkukkien. :,:
1. Maan muokkasimme, veimme sen multaan siemenen.
Työn toivossa me teimme ja Luojaa rukoillen.
Soi hiljaisesti tuuli ja laiho kohosi.
Näin Herra pyynnöt kuuli ja viljan kasvatti.
2. Hän maahan sateen heitti, soi loistaa auringon,
maan siunaukseen peitti. Hän Isä, luoja on.
Se siunaus näin siirtyi peltoomme, leipäämme,
ja Herran hyvyys piirtyi jokaiseen päiväämme.
3. Nyt hehkuu kauneutta myös lakastuva maa.
Puut ruskan kirkkautta kantavat loistavaa.
Maa täyteydessänsä tuo sadon ajallaan,
se antaa hedelmänsä ja kutsuu korjaamaan.
4. On täynnä lahjojasi, kätesi Jumala.
Soi syksy kiitostasi maan kaiken kasvusta.
Nyt kiittää sydämemme, kun meitä rakastat,
suot toivon elääksemme ja hoivaat, johdatat.